Viimeinen puoli vuotta on kulunut niin nopeasti, että ihmettelen näin helmikuun kynnyksellä, minne ne kuulaat syyspäivät oikein katosivat. Ja kaikki se aika, jota vielä ensimmäisiä kursseja aloitellessa tuntui olevan ihan kohtuullisesti. Laskurin mukaan lääkiksen pääsykokeeseen on tänään 117 vuorokautta, mikä tuskin on kenenkään mielestä ruhtinaallisen paljon.
Omalla kohdallani lukiosta on niin pitkä aika, että lukeminen on ollut pakko aloittaa miltei nollasta. Biologia on aina ollut helppoa, ja etenkin ihmisbilsa sujuu lähes kuin vettä vaan, mutta fysiikan osalta ollaan aivan alussa. Kemiaa luin silloin jurakaudella jokusen kurssin, mutta ainakin asioiden järjestys eroaa nykyisestä opetussuunnitelmasta.
Syksyllä koko elämä tuntui olevan niin täynnä muita haasteita, että lopulta lukeminen jäi olosuhteiden jalkoihin, ja vasta nyt minulla olisi edes kohtuullinen mahdollisuus paneutua kirjoihin. Sekin terveydentilan sallimissa rajoissa, sillä olen toipumassa selkäni loukkaamisesta ja vähän muustakin. Tasan kun ei mene nallekarkit tässä universumissa, on tullut huomattua.
On äärimmäisen kurjaa olla vajaatehoinen, kun tahtoisi energisenä tehdä kaikkensa unelmansa eteen. Olen ihan todella joutunut pohtimaan asioiden tärkeysjärjestystä ja sitä, miten saisin sovitettua lukemisen tähän kaikkeen muuhun. Jos olen täysin rehellinen itselleni, niin kuntoutuminen fysioterapioineen, saleineen ja uimisineen on kyllä ihan oikeasti priorisoitava ohi kaiken muun. Vaikka kirpaisisi kuinka.
Niinpä olen päättänyt jatkaa lukemista verkkaisemmalla tahdilla ja tähtään täysillä vasta vuoden 2015 pääsykokeeseen. Tämän päättäminen sekä kirjoittaminen ei ollut mitenkään helppo asia, sen voin sanoa. Etenkään, kun aika lähellä olevalta, - joskaan ei minua vielä kovin pitkältä ajalta tuntevalta, taholta on lausuttu epäileviä kommentteja koko projektini suhteen. Mutta lopulta muiden mielipiteillä ei ole tämän asian osalta minulle mitään merkitystä, sillä tiedän minne olen matkalla.
- Lily
