A goal without a plan is just... a wish

Eläimellistä menoa

Vieressäni valvoo tarkka silmäpari. Nelijalkainen pikkuapulainen, joka on jo 18 vuoden ajan ollut osa jokaista päivääni. Kissalle melkoisen kunnianarvoisa ikä, vai mitä? Samainen kaveri on syynä myös siihen, että kirjoitan tätä jossain aivan muualla kuin kotona.

Olemme saaneet paljon ihmetystä ja ihailua tuon boitsun hyvästä kunnosta & eläväisestä olemuksesta. Vuodet ovat kuluneet hämmästyttävän terveissä merkeissä, muutamaa pientä poikkeusta lukuun ottamatta. Saimme kuitenkin jokin aika sitten kuulla munuaisten toiminnan heikkenemisestä ja nyt eletään sen mukaisella ruokavaliolla ja tarvittaessa lääkityksellä.

Onneksi pienen ystävän energisyys ja elämisen riemu tuntuvat olevan melkoisen hyvin tallella, mutta ruokahalun kanssa on välillä vähän niin ja näin. Seuraava kuulostaa aivan pähkähullulta, mutta: jostain käsittämättömästä syystä johtuen tuo jästipää syö paremmin silloin, kun on hoidossa siskoni perheessä.

Tämä on nyt alkanut mennä rytmillä viikko kotona, vajaa hoidossa. Aina ei ihan tiedä, pitäisikö itkeä vaiko nauraa, mutta tähän asti olen pienen jupinan jälkeen valinnut nauramisen. Kotona menee hyvin aina jokunen päivä, mutta sitten alkaa närppiminen ja kaveri laihtuu ihan silmissä. Yrittäkääpä muuten houkutella kissaa syömään, jos se on päättänyt olla niin tekemättä. Ei onnistu.

Olemme siis jälleen “tankkaamassa” ja toivottavasti muutaman päivän kuluttua voimme lähteä kotiin. Yksi mahdollisuus on se, että jätän boitsun tänne, mutta en millään tahtoisi, kun olen silti huolissani. Pakkasin kuitenkin mukaan yhden oppikirjan, jos vaikka pystyisi keskittymään hieman levottomasta ympäristöstä huolimatta.

Kirjoitin tästä siksi, että itsekin muistaisin myös tulevaisuudessa, että elämässäni on tällä hetkellä lukemisen lisäksi monia muitakin asioita. Halusin tai en. Oikeastaan olen viime päivinä päätynyt sangen seesteiseen lopputulokseen ja todennut, että nautin uuden oppimisesta ja tiedän saavuttavani päämääräni ennemmin tai myöhemmin. 

Elämä kaikkine kiemuroineen on tässä ja nyt, ja jos eräs pikkupomo vähän pompottelee, niin olkoon sitten niin. ;)

- Lily

Toiveet ja todellisuus

Marraskuinen pimeys yrittää syödä energiatasot samalla intensiteetillä, kuin se himmentää päivänvalon. Olen kieltämättä ollut tänään melkoisen väsynyt ja alavireinen, mutta huomaan, että heti kun tarttuu kirjoittamiseen, ajatukset selkenee kummasti! Enää ei tunnu lainkaan niin ylivoimaiselta tämä aikataulujen miettiminen.

Kun on vihdoinkin saanut selkiytettyä itselleen sen, mitä tahtoo tehdä “sitten joskus aikuisena”, ei tietenkään malttaisi odottaa, että pääsee vauhtiin ihan tosissaan. On kuitenkin paljon velvoitteita, jotka on hoidettava, ja ajankäyttöä rajaa ehkä vähän erilaiset seikat, kuin parikymppisenä, joten ihan kivuttomasti tämä ei ole sujunut. Onneksi seuraavina viikkoina on mahdollisuus päästä askeleen lähemmäs kokopäiväistä lukemista.

Vielä keväällä olin vakuuttunut siitä, että ehtisin vuoden aikana lukea riittävästi kevääseen 2014 mennessä. Laskurin mukaan tänään on jäljellä 201 päivää, mikä tuntuu hurjan vähältä! En varmasti ole ainoa, joka kauhistelee ajan nopeaa kulkua...

Olen tässä muutamana päivänä käynyt päänsisäistä keskustelua, ja todennut, että luen niin paljon kuin pystyn, mutta jos se ei riitä sisäänpääsyyn vielä ensi keväänä, sitten vaan jatketaan niin kauan, että tiedot ja taidot ovat tarvittavalla tasolla. Aika yksinkertaista, lopulta. Joskus on vaan äärimmäisen vaikeaa olla salliva itseään kohtaan, kun omaa perfektionistin luonteen. 

- Lily