Aloin pohtia mitä kaikkea viimeiseen kuukauteen onkaan mahtunut, ja hämmästyin tapahtumien määrää! Voisi kuvitella, että stressipisteet huitelisivat pilvissä, mutta päin vastoin: tunnen itseni erittäin tyyneksi ja varmaksi tämän kaiken keskellä.
Edellisen postauksen jälkeen vietin kotiseudulla parin viikon loman, jonka aikana mm. tein suursiivousta äitini luona, kävin leikkimässä iki-ihanan veljenpoikani kanssa, sekä tapasin sukulaisia. Aktiiviloma siis, ja mukavaa oli, vaikkakin myös uuvuttavaa. Selkä kiukutteli ajoittain todella äkäisesti erilaisen nukkumisalustan ja kovan fyysisen rasituksen vuoksi, mutta tällä luonteellahan ei luovuteta kesken urakan.
Kotona odotti jälleen tämä raivaus- ja remonttiprojekti, joka jatkuu varmasti koko kevään. Seuraavaksi piti miettiä yhteishakua ja sitä, täyttääkö ylipäätään koko lomaketta, koska lääkishaun aika on vasta ensi keväänä. Päädyin viimetingassa hakemaan myös varavaihtoehtoihin, vaikka en ole missään nimessä luopumassa unelmastani. Elämästä ei kuitenkaan koskaan tiedä; ikinä ei voi ennustaa minne lopulta päätyy...
Näihin päiviin on mahtunut myös surullisempia sävyjä... Olen hiljalleen luopumassa rakkaasta lemmikistäni, mutta toivon koko sydämestäni, että saisimme vielä viettää onnellisen kesän ja tietenkin monta päivää sen jälkeenkin. <3 19 vuotta on melkoinen ikä pienelle kissalle!
Luopumista on myös vapaaehtoistakin lajia: jo pidemmän aikaa jatkuneen prosessin seurauksena olen havainnut, että on aika antaa joidenkin ihmisten kadota elämästäni. Joskus ystävyydet tai ihmissuhteet eivät vain kanna pidemmälle, vaan ne haalistuvat vähitellen, kunnes ei ole enää mitään mistä pitää kiinni.
Pieniä välähdyksiä menneistä viikoista, osa kaikesta tapahtuneesta. Kaiken keskellä, -ja ehkä juuri sen vuoksi, olen entistäkin vakuuttuneempi elämäni uudesta suunnasta. Näin on hyvä, tätä minä tahdon.
- Lily
