On kolea ja sateinen alkukesän päivä. Istahdin sohvalle koneen kera ja päätin vihdoinkin rauhoittua kirjoittamaan kuulumisia myös tänne blogiin.
Edellisen postauksen jälkeen kevät jatkui aika surullisissa merkeissä, sillä mummoni terveydentila heikkeni entisestään, ja lopulta siirryttiin saattohoitovaiheeseen. Ne viimeisen viikon päivät olivat kaikille raskaita ja saivat läheisissä aikaan hyvinkin erityyppisiä reaktioita. Itse tarkkailin tilannetta hieman kuin ulkopuolisen silmin, olinhan fyysisestikin etäällä. Osittain reaktioni johtui myös siitä, että olen ollut vastaavassa tilanteessa aikaisemminkin ja lääketieteelliset faktat ja realiteetit olivat minulle selkeitä jo pitkään.
Elämän rajallisuus konkretisoitui jälleen hyvin käsinkosketeltavalla tavalla, kun saatoimme mummoni haudan lepoon. Muistotilaisuus oli niin kaunis ja lämminhenkinen, etten ole koskaan kokenut vastaavaa. Kaikesta jäi hyvin vahvasti mieleen myös elämän jatkumisen teema, etenkin kun suvun nuorimmaiset serkukset leikkivät yli satavuotiaan seurakuntatuva sokkeloissa aivan samalla tavalla kuin me vanhemmat kauan sitten. Iltapäivällä kevätaurinko loi säteitään ikkunoista ja kahvipöydässä oli tarjolla mummoni suosikkileivonnaisia: juuri niitä, joista me kaikki aina hänen luonaan saimme nauttia.
Muistot elävät, vaikka rakas ihminen on poissa pitkän ja vaiheikkaan elämän jälkeen. <3
En voi kylliksi korostaa, kuinka tärkeää on taata mahdollisimman hyvät ja ihmisarvoiset olosuhteet heille, joiden elämä on tullut lähelle päätepistettä. Ihmettelen suuresti, ettei kansalaisaloite saattohoitolain säätämisestä ole saanut ihmisiä liikkeelle, vaikka media soikin sille kevällä jonkin verran julkisuutta. Aihe voi tietysti olla liian vaikea ja ihmiset saattavat kokea, ettei se kosketa heidän elämäänsä. Allekirjoittaa voi 18.08.14 saakka.
- Lily
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti